Rally-tokon rotumestiksistä alkaa olla jo sen verran aikaa, että pahimmat ketutukset on saatu pois päiväjärjestyksestä ja häpeästä toivuttu. 31.10. olivat siis ensimmäiset mittelspitzien rotumestaruudet rally-tokossa, ja kisasin siellä kunnianhimoisesti kolmen koiran kanssa, joista kahden kanssa asun saman katon alla. Fiilikset olivat ennen kisojen jokseenkin ristiriitaiset, kun matka Helsinkiin edellisenä päivänä meni päin prinkkalaa (suorastaan järkyttävää, että pääsimme edes perille), mutta siitä sisuuntuneena uskalsin ajatella, että "vaikeuksien kautta voittoon" ja nyt mennään tekemään kaikkien kolmen kanssa ihan todella hyvät radat. Noh.

Kisapaikalla selvisi aika lailla heti, ettei Hipun kanssa radasta tulisi yhtään mitään. Herra kuumeni niin maan tavattomasti ja alkoi äännellä, lämpätessä vastasi käskyihin haukulla, ei keskittynyt yhtään menoon ja noh, tuntui vaan perseilevän oikein toden teolla. Siinä vaiheessa tuli mieleen, että ei hitto, ei me oikeasti voida radalle mennä, ja todennäköistä on, että mun jännitys sitten entisestään sai Hipun sekoilemaan. Lisäksi ärsytystä mulle aiheutti, ettei radalla ollut merkkiä, edessä peruutusta tai liikkeestä istumista, siis niitä kylttejä, joita olin ajatellut, että onpa jännä mennä kisoihin kokeilemaan, onnistuuko niistä mikään. Tämä oli itse asiassa ainoa syy ilmoittaa Hippu näihin karkeloihin, kaikki muu kun meillä on vielä ihan kesken. No, radalle mentiin kuitenkin (jo valmiiksi ahdistuneina), ja se kyllä näkyi. Hippu keuli lähes alusta keskeytykseen asti, ei kuunnellut ohjeita enää toisen kyltin jälkeen ja haahuili ja kuikuili ja haukkui. Videolta katsoessani sille näkyi kyllä ihan hyviä syitä: käsimerkki, jonka oli tarkoitus näyttää pyörähdys musta pois päin, oli vain ihmeellinen ja koiralle epäreilu heilautus, josta ei varmasti saanut mitään selkoa. Siitä ansaitsinkin huonona kartturina haukut.Videolta näkyy myös, että oli siellä muutama ihan hyvä kyltti, vaikka suurimmilta osin taas hävettää, että tuli käytyä näyttämässä mestariluokassa noin huonoa osaamista ja ennen kaikkea huonoa ohjaamista. Niin, aina ei voi voittaa, mutta virheistä olisi ihan mukavaa oppia! Käytösruutu käytiin keskeytyksen jälkeen tekemässä, mutta siitä en edes muista, mitä tapahtui. Muistan vaan, että jälleen kerran tuli lähdettyä Hipun kanssa radalta naama punaisena ja silmät kirvellen. Ai niin, ja mitä teki Hippu, kun päästiin ulos hallista? Juoksi puskaan tekemään tarpeitaan, vaikka oli juuri ennen rataa tehnyt. Hätäkakka ei lue lakia, mutta onneksi ei sentään hallin keinonurmelle tehnyt.

Hipun rata

kuva Marja-Leena Kääpä

Kodan kanssa oletukset eivät edes olleet suuret, kunhan ilmoitin harmaankin, kun kerran rotumestikset pidettiin. Fiilis ennen rataa oli ihan hyvä, vaikka Kodasta näki, että se oli selkeästi ihan pihalla: ihanat naiset sekoittivat pienen harmaan pään ja niiden perään piti jonkin aikaa kiljua ja haikailla, mutta lämppäämällä sain Kodan taas kiinnostumaan musta. Ongelma vaan syntyi siinä samalla, sillä Koda ei ole koira, jonka kanssa hinkataan ennen radalle menoa, vaan mennään nimenomaan ilman mitään valmisteluja. Radallahan Koda sitten olikin jo aika naatti, ei enää jaksanut liiemmin keskittyä, ja hallikin tuntui jotenkin ahdistavan. Kodan suhteen on kyllä pakko sanoa, että olin todella positiivisesti yllättynyt, kuinka paljon se yritti! Näki oikein, kuinka pienet herneet pään sisällä raksuttivat, vaikka turhautuminen ohjaajaan (taas osasin hienosti näyttää kaikille esimerkiksi sen, kuinka koiraa ei ohjata pyörähdykseen) ja uupumus meinasivat viedä. Koda otti myös ensimmäistä kertaa häiriötä käytösruudun koirasta, eli sitä pitäisi jonkun kanssa päästä treenaamaan. Todella ylpeä olin Kodan puolenvaihdoista, jotka ovat olleet hankalia (erityisesti jalkojen välistä puolen vaihtaminen) ja hypystä, jota ei olla päästy pitkään aikaan treenaamaan, oikean puolen perusasennot olivat järjestäen jotain ihan muuta kuin perusasentoja. Myöskään Kodan lempikylttiä eli sivulla peruuttamista ei radalla ollut. Tuloksena tältä radalta oli 0, pisteitä saatiin alle 40, mutta ihan hyvä mieli jäi pikkumiehen yrittämisen osalta.

Kodan rata

kuva Marja-Leena Kääpä

Nikin kanssa radalle meno alkoi jo vaikuttaa itsetuhoiselta kahden muun suorituksen jälkeen, enkä sitä oikein jaksanut enää stressatakaan. Oli Nikin ensimmäinen kerta avoimessa luokassa, SM-kisoissa kun noustiin huimalla 98 pisteellä alokkaasta, AVO-treeniä oli viimeksi tehty useampi kuukausi sitten. Odotukset eivät siis olleet suuret, enkä Nikin kanssa oikein jaksanut harjoitellakaan ennen radalle menoa. Hihan muistin onneksi ottaa pois - siinä vaiheessa kyllä jännitti ihan tuhottomasti, onko mulla koiraa kohta enää kentällä, jos Niki olisikin päättänyt häipyä - mutta siihen se jäi, tapittamaan ja odottamaan että milloin mennään. Ei olisi pitänyt yllättyä, kun Nikin radasta tuli meidän päivän paras rata: spiraalissa vähän kuohui yli ja piti haukahtaa muutaman kerran, mutta Niki tanssahteli itselleen 82 pistettä! Motivaatio oli korkea ja vire hyvä, kymppi saatiin istu-käännös vasempaan-istu kyltiltäkin sen vuoksi, että Niki oli vähän liian innokas toteuttamaan omaa versiotaan, eli peruuttamaan jonnekin mun taakse. Muut pistevähennykset tulivat vinoista, joka on aina ollut "se meidän juttu", haukusta (taisi olla puutteellinen yhteistyö) ja muistaakseni OV tuli pyörähdyksestä, jolla jouduin antamaan reilun vartaloavun. Radan jälkeen oli kyllä ihan uskomaton fiilis - kuinka Niki onkaan niin upea! Meille näköjään sopii tämä asumusero, että käydään vain yhdessä kisaamassa. :D 82 pisteellä tulimme Nikin kanssa mittelien rotumestiskisassa AVO-luokassa toisiksi, häviten Nikin pojalle Sepolle - kyllä polvi pojasta paranee! Nikin suhteen olin alun perin miettinyt, että kisaaminen päättyy alokasluokan koulariin, kun "eihän sitä uskalla irti pitää", mutta tuonne mentiin, kun oli jo ilmottu ennen kuin vika ALOn hyväksytty tulos saatiin. Nyt pitänee miettiä uudestaan, on se vaan niin taitava jätkä.

Nikin rata

kuva Marja-Leena Kääpä

Päällimmäiseksi tunteeksi mestiksistä jäi ilo, kun sain nähdä niin paljon ihania mitteleitä ja taitavia mittelikoirakoita, mutta myös epätoivo: milloinkahan musta mahtaa tulla koirieni tasoinen ohjaaja? Onhan niillä vielä paljon opittavaa, mutta suurin työ on edessä mulla. Ei koiraa ohjata huiskimalla sinne tänne, ja ihan yhtä käsittämätön tapa on jäädä radalle lagaamaan ja hidastelemaan, jopa pysähtelemään. En ole koiralle reilu, en kerro sille mitä sen pitää tehdä, ja sitten kun ei suju, alan käyttäytymään vielä epäjohdonmukaisemmin. Treeneissä olen se kiva ihminen, jonka kanssa on hauskaa tehdä ja joka auttaa jos koira ei osaa, kisoissa vääntelehdin ihme tavalla, vaadin liikaa (ja väärin) ja jäädyn, kun tulee mokia. Jonkin hairahduksen vallassa menin ilmoittamaan Hipun ja Kodan HSKH:n rally-kisoihin marraskuun 29. päivä (kaduttaa nyt jo), ja pelkään, että teen näissä kisoissa taas koko sen virherepertuaarin, jonka olen tähän mennessä oppinut todella upeasti. Pitäisi varmaan treenata. Niin, koiria myös, mutta ennen kaikkea omaa kisakäytöstäni, etten häiritsisi meidän suoritusta ja saisin koirat toimimaan sillä tavalla kuin olen ne opettanut. Se, olenko opettanut ne oikein, onkin taas ihan oma lukunsa.

Sukukokous rally-mestiksissä: vasemmalta Niki (Damirazin Super Nova), Pirjo (Krispesan Briljantti) ja Nikin ja Pirjon poika Seppo (Mahti Vahdin Sebastian). Kuva Marja-Leena Kääpä

Elämä Tampereella on tietyssä mielessä asettunut omiin uomiinsa. Aamulla teemme lyhyemmän lenkin ja pojat pääsevät reuhaamaan irti kentällä, treenataan ehkä pikkaisen jotain, mun koulusta tultuani lähdetään pidemmälle lenkille (metsään ikävä kyllä harvemmin nyt kun on niin saamarin pimeää niin aikaisin), ja illalla ulkoillaan lyhyempiä ulkoiluja. Kotona tuntuu jo vallitsevan rauha mun lähdettyä, kun lähtö tapahtuu suunnilleen samoihin aikoihin ja samoilla rutiineilla, iltoja en ole vielä ollut pois - siinä onkin meidän seuraava harjoituksen kohde. Kyllä meistä vielä ihan kelpo tamperelaisia tulee, mutta ikävä Helsinkiin on välillä suuri. Onneksi viime viikonloppuna saatiin perhe kylään ja vietettiin oikein mukava viikonloppu, ja olipa vallan ihanaa nähdä Jekku ja Niki pitkästä aikaa <3

Eilen tuli Koiramme-lehden mukana järjettömän suuri piristysruiske ankean sateiseen syksyyn: mun kennelnimianomus löytyi lehdestä! Nyt jäädään odottelemaan, milloin FCI sen käsittelee ja mitä sieltä sitten tulee. :) Pääasia on, että monen vuoden unelma on viimein toteutumassa!

Seuraavan kerran palailen kirjoitteluun marraskuun rally-kisojen jälkeen. Peukut pystyssä, että saan kirjoittaa positiivisemman raportin radoista kuin tällä kertaa!

Lokakuun puolella käytiin Hipun ja Kodan kanssa Sipoon koirametsässä kera isomman mittelilauman. Hauskaa oli! Kuva Inka Lahtinen

Aamuröhnö.